Käväisin viime viikolla Islannissa Pohjoismaiden ja Baltian maiden opiskelijajärjestöjen kaksi kertaa vuodessa järjestettävässä tapaamisessa. Islanti jätti heti jälkensä. Rakastuin.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten kuvia, s'il te plaît.
Islannin parlamentti, Althingi
Jota kai vartioi Batman.
Valasta, haita ja brennviniä (musta kuolema, tuo juoma, sanotaan) illalla.
Islantilaiset halusivat viedä erikoisiin paikkoihin.
Maisemat vähän kun olisi ollut Tolkienin Keski-Maassa, jossain Mordorin nurkilla.
Blue Lagoon geoterminen kylpylä oli mahtava!
http://www.bluelagoon.com/
Laguunin pohjalle muodostuu piitä (silica), jota sitten läästitään naamalle naamioksi. Iho on vieläkin pehmoinen!
Meni hetken aikaa ennen kuin tajusi, että "puu"talot eivät olleetkaan puuta vaan aaltopeltiä. Kauniita silti! Islannissa kun puita ei ole juurikaan niin ei niitä kai taloihin voida käyttää.
Kahjoja työkavereita ja vuoristomaisemia
Suomi Designia Reykjavikissa
Ja graffiteja. Koko maa on varsinaista hipsterlandiaa :)
Tänään marssivat Helsingissä toisen ja korkea-asteen opiskelijat yhteisrintamassa opintotuen puolesta.
Kymmeniä työtunteja, kriisipalavereita ja paniikkia. Lopputuloksena eräiden arvioiden mukaan jopa yli 6000 osallistujaa.
On hetkiä, jolloin mietin, onko sillä työllä mitä teemme loppujen lopuksi mitään merkitystä. Sitten on hetkiä, jolloin muistaa, miksi silti kannattaa yrittää. Siitä todistusaineistoa alla.
Matka kävi Senaatintorilta pitkin Aleksanterinkatua Eduskuntatalolle.
Olen viimeaikoina kovasti koittanut miettiä, mikä minusta tulee isona. Puolentoista korkeakoulututkinnon jälkeen sitä kai olisi suotavaa tietää mutta minkäs teet. Ravitsemusterapeutti? Lakimies? Lääkäri? Sen siitä saa, putkitutkinnosta - ei ehdi miettiä. Ehtiikö sitä enää muutenkaan? Ei tässä nyt ihan kevään tipusia olla. Valitettavasti. Onko pakko hyväksyä asian tila, ja vain haaveilla sunnuntaiaamuisin jostain muusta? Liikaa aikaa miettiä, olettaisin.
Vaihtoehtoja on monia mutta hetki, jolloin olen onnellisin, on kun laulan. Kailotan välillä keittiössä (kämpän paras akustiikka) niin lujaa, että naapurit varmastikin odottavat jo sormet ristissä päivää, jolloin muuttoauto ajaa pihaan. Sitä tunnetta on vaikea selittää. En mieti mitään muuta kun laulan. Tunnen. Elän.
Lukion jälkeen haaveilin pop- ja jazzkonservatoriosta. Ajauduin jonnekin ihan muualle. Kannattaisiko harrastuksesta ylipäätään tehdä ammattia? En tiedä. Ehkäpä juuri ne haaveet ovat parhaita, joita ei koskaan saavuta.
Viime aikoina olen kovasti soitellut Les Miserables musikaalin soundtrackia. Ihan loistava, ja tämä lienee koskettavin tulkinta I Dreamed a Dream kappaleesta, jonka olen koskaan kuullut. Kohtauksessa Fantine, yksinhuoltajaäiti, työnsä menettäneenä, kuolemansairaana ja prostituutioon ajautuneena, muistelee menneitä aikoja ja pohtii missä vaiheessa kaikki muuttui. En varsinaisesti ole musikaalien suuri ystävä, mutta helmikuun Oscars-jahdissa katsottu Les Miserables on jäänyt kummittelemaan takaraivoon.