Ahkera sunnuntai

Tänään olen siivonnut, päivittänyt kotisivua, suihkutellut, tehnyt tulista thaikanaa, järjestänyt, pessyt pyykkiä, skypettänyt, nukkunut pitkään, kirjoittanut, ripustanut verhoja, järjestänyt tilaisuuksia ja puhunut puhelimessa. Tehokas sunnuntaipäivä, sanoisin. Mutta muille mitään sanomaton. 

Eilen olin prismaverestämässä muistoja vanhan työkaverin tupareissa ja oli kyllä kivaa! Olin vain vieläkin sen verran kipeä että baariin lähijäksi minusta ei ollut. Bussissa kohti keskusta muistin myös miksi en juurikaan siinä mitään menettänyt. Bussi oli täynnä järkyttävän humalaisia nuoria miehiä jotka haisivat pahalle, huusivat, mölysivät, lauloivat daa-dirlan-dirlan-daata nuotin vierestä ja yrittivät iskeä humalaisessa itsevarmuudessaan jokaista, joka vaikutti naiselle. Musta lienee tullut vanha, mut en vaan jaksanut katsella. Menin tyytyväisenä ratikalla kotiin ja chattaamaan iltani kuluksi ja sitten raikkaana ja selväpäisenä nukkumaan. Jos jokin saa mulla karvat pystyyn niin se on noin parikymppinen humalainen nuorimies, joka uhoaa ja örisee. Tai, tarkemmin ajateltuna, humalainen henkilö joka uhoaa ja örisee, sukupuolella ja iällä ei juuri ole merkitystä.

Näin meillä päin tehrään

Olen viime aikoina törmännyt useaan otteeseen lasikattoon - tai pikemminkin lasiseiniin. En tunnu millään mahtuvan niihin raameihin, joita minulta odotetaan. Opiskelen liian kauan, muutan liian usein, olen liian sinkku, liian avoin, liian kärkäs, liian "vaiheessa". Olen tuottamaton yhteiskunnan osanen, vaikka olen koko opiskeluaikani tehnyt töitä ja opiskellut täsmälleen vaaditussa vauhdissa vaikkakin hieman omin sovelluksin (8 vuotta=5 vuotta maisteriin ja 3 vuotta kandiin). Opintoviikkoja on kasassa jo kahden kokonaisen maisteritutkinnon verran. Olen pysynyt vaaditussa aikataulussa vaikka olen viettänyt vuoden vaihdossa ulkomailla opiskellen.

Onneksi nämä rajoitteet eivät tule kotoa, kotona minua on aina kannustettu kaikessa mihin olen ryhtynyt, mitä jos muutama varoituksen sana on tullut annettua matkalle ohjeeksi. Sen sijaan surullisempaa on, että ohjeet tulevat ihmisiltä, joita olen pitänyt ystävinäni. "Asettuisit jo nyt aloilleen." "Mene aikuisten töihin ja osta asunto." "Mitä sinulla on tähän mennessä kasassa? Kokemuksia. Hahhahaa." En ole arvostellut muiden elämän valintoja, miksi siis en ansaitsisi samaa. Olisiko mahdollista, että olen tietoisesti pyrkinyt toisenlaisiin tavoitteisiin? Miksi meille kaikille pitäisi olla vain yksi tie: a) opiskele korkeintaan 25-vuotiaaksi b) löydä välittömästi se ala tai ammatti, joka tekee sinut onnelliseksi, ja jos niin ei käy, opi elämään sen kanssa c) mene töihin, jotta voit ostaa asunnon ja d) asetu aloilleen ja perusta perhe.

Ei siten, että edellä mainitussa mitään vikaa olisi, asiat vain eivät yleensä mene siten kuin suunnittelee. Elämä tulee tielle. Miksi on niin vaikea hyväksyä sitä ettei meille kaikille ole se sama tie oikea tie? En sano, että omat valintani olisivat juuri niitä fiksuimpia: opintolainaa niskassa vaikka muille jakaa ja teen edelleen tämän ikäisenä hanttihommia maksaakseni vuokran ja elämisen, vaikka plakkarissa on jo yksi ylempi ja yksi alempi korkeakoulututkinto. Mutta tällä hetkellä olen onnellinen juuri näin; olen saanut matkustaa, asua ulkomailla, opiskella sieluni riemusta, tavata uusia ihmisiä ja ystäviä ja kokea asioita. Olen vapaa lähtemään jos ja kun haluan. En ole tilivelvollinen kenellekään. En myöskään sano, etteikö tasaisempi elämä olisi hyvä, tai parempikin, valinta. Se ei vain ole minulle.

Tämä lienee on juuri koko asian ydin: elä ja anna elää.