Moon sairas

Mä oon (taas) kipeenä. Kuume on laskenut ja henki jo kulkee, mutta kuullut en ole sitten syyskuun lopun kunnolla :( Silloin olin viimeeksi kovassa flunssassa. Olen yleensä ihan maksimissaan kerran vuodessa kipeä. Tänä syksynä kolmatta kertaa. Ihan hävytöntä. Syytän siitä työpaikkaa. Enimmäkseen. Ihan oikeesti, mulla ei ole elämäntavoissa muuttunut yhtään mikään muu kuin se että käyn nykyään kokopäiväisesti töissä. 1+1=2. Nih. 

Oon maannut peiton alla, nukkunut, ja säälinyt itseäni ja kerjännyt sympatiaa kaikilta, jotka ovat vain sattuneet ottaa yhteyttä, koska se vain kuuluu asiaan. Toisaalta olen hyvilläni kerännyt voimia ja korjannut univajetta, nukahdellut viidentoista minuutin välein naisten lehti kädessä enkä stressannut ollenkaan siitä, että asunto on hyrskyn myrskyn lauantaisten tuparien jälkeen. Ehkä sitä kroppa joskus tietää milloin pitää levätä. Voisin kyllä mieluummin ottaa sellaisen taudin, jossa henki kulkisi hieman paremmin. Aamulla on aika inha herätä suu kuivana ja limaa kurkussa. 

Torstaina työmatkalle Dubliniin. Jei. Aikatalut kyllä pissii aika rankasti, mutta ehkäpä ehdin hieman koulutuksen jälkeen kierrellä Dublinin keskustassa. Tietty työmatkan tarkoituksena lienee työnteko, eikä turisteilu.. :) Kaikkea ei voi saada. 

Tappavan turruttavaa

Kävin leffassa katsomassa Vicky Cristina Barcelonan. Ei niin järisyttävä kun ehkä toivoin, mutta hauska kuitenkin, ja ajatuksia herättävä. En halua paljastaa leffan juonta tässä, mutta sen sanon, että se sai hyvin mietteliääksi. Toivon, ettei minusta koskaa tule samanlaista muottiin taipuvaa vain siksi, että pelkään. Ja toisaalta, että uskallan joskus lakata etsimästä ja olla tyytyväinen siihen mitä on. 

Kirjoitin joskus johonkin kysymykseen vastauksen "i am afraid of....never finding a place where i'll be happy." Kirjoitin sen silloin sen suurempia miettimättä mutta siinä taitaa olla enemmän totta kuin haluaisin myöntääkään. Missä vaiheessa on pakko lopettaa kokemuksien kerääminen, asettua aloilleen, tyytyä? Löytää ilon asioita jostain lähempää. Ottaa työ vain työnä, välineenä elintason ylläpitämiselle. Miksi mun on niin vaikea vain hyväksytä normaalia elämää? Suurin osa on kuitenkin ihan tyytyväisiä oloonsa, ilman mitään ihmeempiä sirkustemppuja.

Hirvittävän vaikea tasapainotella. Milloin tyytyy liian vähään, milloin haihattelee; milloin on liian rationaalinen, milloin liian emotionaalinen. 

Onnelisuutta on kauhean vaikeaa määritellä. Varsinkin toiselle.