Kävin leffassa katsomassa Vicky Cristina Barcelonan. Ei niin järisyttävä kun ehkä toivoin, mutta hauska kuitenkin, ja ajatuksia herättävä. En halua paljastaa leffan juonta tässä, mutta sen sanon, että se sai hyvin mietteliääksi. Toivon, ettei minusta koskaa tule samanlaista muottiin taipuvaa vain siksi, että pelkään. Ja toisaalta, että uskallan joskus lakata etsimästä ja olla tyytyväinen siihen mitä on.
Kirjoitin joskus johonkin kysymykseen vastauksen "i am afraid of....never finding a place where i'll be happy." Kirjoitin sen silloin sen suurempia miettimättä mutta siinä taitaa olla enemmän totta kuin haluaisin myöntääkään. Missä vaiheessa on pakko lopettaa kokemuksien kerääminen, asettua aloilleen, tyytyä? Löytää ilon asioita jostain lähempää. Ottaa työ vain työnä, välineenä elintason ylläpitämiselle. Miksi mun on niin vaikea vain hyväksytä normaalia elämää? Suurin osa on kuitenkin ihan tyytyväisiä oloonsa, ilman mitään ihmeempiä sirkustemppuja.
Hirvittävän vaikea tasapainotella. Milloin tyytyy liian vähään, milloin haihattelee; milloin on liian rationaalinen, milloin liian emotionaalinen.
Onnelisuutta on kauhean vaikeaa määritellä. Varsinkin toiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti