Rakastan kirjoja. Olen aina rakastanut. Pienempänä vietin kaikki illat, viikonloput ja kesälomat kirja kädessä sohvan nurkassa. Lainasin sylikaupalla kirjoja Keravan kaupunginkirjastosta. Muut juoksivat ulkona, minä luin kirjoja ja palasin kouluun sisäilmasta kalpeana. Olen todennäköisesti lukenut lähes koko Keravan kirjaston lasten ja nuorten osaston tyhjäksi.
Istuin maanantaina bussissa matkalla Poria. Bussi huristi tasaisesti eteenpäin, korvissa soi iPodin kautta jokin mitätön, sanaton, rauhallinen taustamusiikki, joka blokkasi taustasorinan sopivasti ulkopuolelle, kädessä on Riikka Pulkkisen Totta. Bussi hymisee, kirja on karhean haikea. Pyyhin välillä kyyneliä - bussi on täynnä ihmisiä - minua nolottta vollottaa valtoimenaan julkisella paikalla. Kuvittelen Elsan, Martin ja Eevan, sen miltä näyttää hattaramainen hiuspehko ja Tammilehdon kesämökki ja sen kosteudesta väsynyt saunan seinän kulma. Ikkunassa vilistää ohi maaseutumaisema, peltojen yllä lymyävä sumu ja kuski kuuluttaa Euran, Säkylän ja Harjavallan. Ja minä olen onnellisempi kuin pitkään aikaan.
Parhaat kirjat inspiroivat kirjoittamaan, vetävät mukaan tunnelmaansa, kaihertavat takaravoissa päiväkausia, pakottavat istumaan pitkän hetken hiljaa sen jälkeen kuin viimeinen sivu on luettu ja kansi suljettu. Saavat tuntemaan kateutta siitä, kuinka joillain on hallussaan jokin suurempi salaisuus ja taito, kuinka he onnistuvat pukemaan sanoiksi sen hetken, luomaan lauseita, joita muut keräilevät pieniin muistikirjoihinsa matkan varrelle ja siteeraavat sitten sopivan tilaisuuden tullen muille.
Voisin varmaankin viettää koko kesän bussissa istuen, kirja kädessä. Ehkä vaihtaa käpertymispaikkaa välillä jonnekin suuren puun alle, viltin päälle. Aika katoaa, minä katoan, en ole kukaan enkä mikään, vain ohimenevä ajatus, enkä muista stressata aikatauluista ja kalenteriin luonnostelluista suunnitelmista ja siitä mikä jäi tekemättä tai mikä on taas häviksissä. Sillä eittämättä jokin edellä mainituista olisi ajankohtainen ja/tai tosi. Mutta juuri nyt, en jaksa muistaa sitä.
Loma lienee tehnyt tehtävänsä: onni on pienissä hetkissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti